Lapsena minua ei koskaan kohdeltu vammaisena. Niinpä opin jo varhain, että minun täytyy pärjätä. Mutta vamma ei kadonnut minnekään – se vain piti piilottaa.
Perhe on lähes koko elämäni pitänyt minua vammattomana. Minulta on vaadittu tasan samat asiat kuin vammattomalta veljeltä – aivan kuin koko vammaa ei olisi olemassa. ”Pystyt ja pärjäät kyllä” on lause, jota olen kuullut elämäni varrella paljon. Vammaisuudestani ei puhuttu kotona juuri mitään. Se vain häivytettiin. Pärjäämistä ihannoitiin, ja avun tarvetta vähäteltiin.
Opin peittämään vaikeudet, koska ympäristön reaktiot olivat silloin hyväksyviä: ok, hyvä. Olet huomaamaton. Kuulut joukkoon. En ymmärtänyt lapsena maskaamista siten kuin ymmärrän sen nyt, nuorena aikuisena. Mutta sitä minun oli käytännössä pakko tehdä, jotta perhe hyväksyi minut. Maskaaminen vei suunnattomasti energiaa. En tietenkään ymmärtänyt sitä lapsena, koska mukauduin vain vallitseviin olosuhteisiin. Nyt, nuorena aikuisena, olen ymmärtänyt miten haitallista tuo vuosien maskaaminen on ollut. Mutta maksoin kovan hinnan siitä, että olin muiden silmissä hyväksytty. Ylipärjäsin. Olin uupunut. Jouduin todistelemaan itseäni, ominaisuuksiani ja olemassaoloani jatkuvasti.
Eräänä päivänä talvella 2025 näköni heikkeni. Tai oli se ehkä heikentynyt jo vähän aiemmin, mutta tuona päivänä sain tietää asiasta. Näön heikentyminen oli aluksi sokki, mutta pikku hiljaa aloin sopeutua uuteen todellisuuteen. Muutos on varsin pieni, mutta kyllä sen huomaa kuitenkin. Näön heikkenemisen fyysiset vaikutukset ovat jääneet vähäisiksi, mutta henkisesti se on ollut astetta isompi prosessi. Merkittävintä oli se, kun tein päätöksen: nyt riittää. Vuosien maskaaminen saa luvan loppua. Nyt minun on aika olla täysin oma itseni vammani kanssa. Saan pyytää apua, eikä aina tarvitse pärjätä. Aloin sanoittamaan vammaani ja avun tarvettani enemmän. Tunsin itseni vapautuneeksi, kun minun ei tarvinnut enää peitellä tiettyä puolta itsestäni tai esittää pärjääväni.
Olin aidosti iloinen oivalluksestani. Mutta sitä iloa kesti vain pienen hetken. Muut alkoivat kyseenalaistaa: ”liioittelet.” ”Miksi nyt yhtäkkiä?” ”Olet pärjännyt ennenkin hienosti.” Ymmärsin erään seikan: ne vuodet, kun maskasin, sain hyväksyntää. En sanallisesti, mutta hiljaa. Ihmiset vahvistivat ilmeillään ja eleillään, että maskaaminen on oikein. Joku saattoi katsoa minua ikään kuin sanoen: ”hyvä kun maskaat. Kiitos kun et herätä huomiota vaan olet meidän muiden kaltainen”. Sitten, kun lopetin maskaamisen, aloin kohdata äänekkäämpää vastustusta: ”Miksi korostat vammaasi?” ”Miksi teet itsestäsi numeron?” Ei, en korosta vammaani. Olen vain lopettanut sen piilottamisen.
Olen ymmärtänyt myös yhden asian. Aiemmin maskasin myös vertaisten kanssa. Kun olin muiden näkövammaisten kanssa, ajattelin: en saa tarvita apua. Olen lähes näkevä, joten pärjään ja autan muita. Näön heikentymisen myötä tiedostin, kuinka typerä tuo ajatus oli. Olin leireillä tms. toisten näkövammaisten kanssa. Hyväksyin sen ongelmitta, että muut voivat tarvita apua eri asioissa. En kuitenkaan hyväksynyt omaa avun tarvettani.
En vielä tiedä, mitä maskaamisen lopettaminen tarkoittaa pitkällä aikavälillä. Tiedän vain sen, että en jaksa enää palata entiseen. Ja ehkä se riittää tähän hetkeen.
En ole muuttunut heikommaksi.
Olen vain lopettanut esittämästä vahvempaa kuin olen.
Kirjoittanut VammaisetTytöt -yhteisön jäsen
Teksi on julkaistu nimettömänä kirjoittajan omasta pyynnöstä.