Tanssi on näkövammaisena mielenkiintoinen harrastus. Tanssi perustuu pitkälti visuaalisuuteen, mutta siinä on myös auditiivinen ja kehollinen puoli.
Harrastin tanssia nelivuotiaasta 21-vuotiaaksi seurassa, jossa etenimme taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman mukaan. Kussakin ikävaiheessa oli tietyt tavoitteet, jotka piti saavuttaa. Kaiken piti näyttää hyvältä. Se oli mielenkiintoinen maailma heikkonäköiselle. Kaikki oli niin kehollista, ja musiikki oli erottamaton osa lajia. Mutta silti – uskallan väittää, että isoin osa oli visuaalista. ”Tässä tanssissa teidän pitää näyttää surullisilta” tai ”nyt teidän pitää kerätä kaikki ilo tähän tanssiin, kevyet hypyt ja iloinen ilme”, saattoi ohjaaja ohjeistaa. Miten näytän surulliselta? Tai tosi iloiselta? Miltä ilmeeni näyttää? Millaiset ilmeet muilla on? Ovatko ilmeeni sitä, mitä pitäisi?, mietin usein.
Yleensä harjoittelu sujui teknisesti varsin hyvin. Pystyin seuraamaan helpohkosti mitä ohjaaja näytti, ja toistamaan liikkeet perässä. Mutta ilmeet olivat paljon vaikeampi osa-alue. Se ei vain tapahtunut itsestään, vaan vaati paljon tietoista ajattelua ja harjoittelua.
Korona-ajalla oli myös mielenkiintoinen vaikutus: meikkaaminen. Koska tanssimme paremmissa valoissa videolle, meikkaamisen rooli kasvoi. Jotkut olivat meikanneet jo ennen koronaa, mutta korona-aikana siitä tuli käytännössä vaatimus. En näe meikata. Tarvitsin aina äidin tai ystävien apua meikkaamiseen. Ja kun näen ilmeitä muutenkin huonohkosti, en tiennyt miten meikkaaminen vaikuttaa ilmeisiin. Enkä tiedä oikeastaan vieläkään.
Selkein ja näkyvin asia, jossa tarvitsin apua, olivat keikkareissut. Uusien reittien hahmottaminen on minulle tosi vaikeaa. En käytännössä ikinä hahmottanut reittejä majoituksen, keikkapaikkojen ynnä muiden välillä, vaan jouduin aina turvautumaan muiden apuun. Myös pimeät bäkkärit olivat tosi haastavia, kun olin käytännössä sokko.
Treeneissä alkulämpät saattoivat olla vaikeita. Leikimme esimerkiksi hippaa, jossa meidän piti heitellä vedellä täytettyä pulloa. Jos pullo putosi, piti tehdä jokin lihaskuntoliike. Kukaan ei kertonut, että oli heittämässä pullon minulle. Niinpä se olin toistuvasti minä, jolta pullo putosi.
Tanssiharrastus on kuitenkin kehittänyt minua todella paljon. Ymmärrän, että tanssi on paljon muutakin kuin vain se, mitä näemme. On oltava sinnikäs, jotta tavoitteet tulevat saavutetuiksi. Jotain täytyy väistämättäkin soveltaa, mutta mikään ei ole mahdotonta.
Viime syksynä vaihdoin ryhmää. Pitkäaikainen harrastus seurassa loppui, tanssi onneksi ei. Tanssi seurassa alkoi käydä turhan vaikeaksi vammaisuuteni takia. En halunnut kuitenkaan lopettaa, koska tanssi on minulle yksi rakkaimpia asioita maailmassa. Vaihdoin ”höntsäryhmään”, ja muutos on ollut valtava. Kaikki onnistumisen paineet on saanut tiputtaa harteiltaan. Kyllä, vammani vaikuttaa edelleen, mutta paljon vähemmän kuin ennen.
Olen niin kiitollinen ohjaajilleni – tämänhetkiselle sekä vanhoille – työstä, jota he ovat tehneet. Pieniä juttuja, isoja vaikutuksia. Päätinkin maaliskuun alussa lähettää ohjaajalleni kiitosviestin. Kiitin, miten upeasti hän ottaa minut huomioon treeneissä. Vaikka työ yhdenvertaisuuden eteen tuntuisi merkityksettömältä, sitä se ei todellakaan ole. Ohjaajat ja opettajat tekevät usein niin paljon enemmän kuin mitä he käsittävätkään.
Kirjoittanut VammaisetTytöt -yhteisön jäsen
Teksi on julkaistu nimettömänä kirjoittajan omasta pyynnöstä.