© Ronja
Ronja Hampf
Ronja on ensimmäisen vuoden lukiolainen ja paraurheilija. Tulevaisuudessa hän haaveilee lakiopinnoista ja ammattiurheilijan urasta.
Teksti: Ronja Hampf
Aloitin lukion elokuun puolessa välissä onnellisen tietämättömänä siitä, mistä kaikesta joutuisin tappelemaan ja kuinka paljon joutuisin opettamaan opettajia.
Käytän näkövamman takia tietokoneella ruudunlukijaa ja pistenäyttöä, eivätkä ne toimi kaikilla alustoilla. Visuaalisuuden puuttuessa myöskään hiiren käyttö ei tule kysymykseen. Nämä kaksi elementtiä yhdessä aiheuttavat sen, että tietokoneella navigoiminen on minulle hankalampaa ja hitaampaa kuin muille oppilaille.
Ensimmäinen yllätys minulle oli se, miten paljon näkövammaani haluttiin korostaa. Aina opettajien kuvaillessa jotakin PowerPoint-esityksestä, he saattoivat sanoa: ”Kuvailen nyt tämän kuvan, jotta Ronjakin tietää mitä siinä on” tai ”nyt minun pitää muistaa kuvailla, kun Ronja on luokassa”. Jaksoin sitä pari päivää, kunnes en enää jaksanut. On todella raivostuttavaa olla ”se vammainen” luokassa.
Olen siis itse henkilökohtaisesti käynyt kahdessa opettajien kokouksissa kertomassa miten mikäkin asia toimii ja miksi opettajien pitää hidastaa hieman opetustahtiaan. Kyse ei ole minuuteista, vaan ehkä kolmestakymmenestä sekunnista, mutta ilmeisesti se on hankalaa. Niinpä olen joka kerta kertonut, miten koneeni toimii ja miksi käytän kuulokkeita, mitkä asiat menevät minun, mitkä avustajani kautta. Tässäkin asiassa minulla napsahti, kun koulun kuvaamataidon opettaja sopi kanssani tapaamisen avustajani kautta. Itse en ollut asiasta ollenkaan tietoinen ennen kuin huomasin kalenteristani ilmoituksen. Oloni oli nöyryytetty ja vihainen. Ajattelevatko nämä opettajat, että en itse osaa katsoa kalenteria? Enkö minä muka ole ollut aina ajoissa ja oikeassa paikassa? Ja eikö se muka vaadi kalenterin katsomista?
Kaiken kaikkeaan lukion aloitus olisi voinut alkaa jouhevammin. Joku muu kuin minä olisi voinut opettaa opettajille, miten minua tulee opettaa, sillä kuten minulle sanottiin pari päivää sitten: olen vain oppilas, ja samassa asemassa kuin muutkin. Niinpä, mutta nyt tunnun olevan vain se yksi vammainen oppilas. Toki siihen miten minut koulussa nähdään tulee muutos kun aikaa kuluu, mutta tässä korostuu kysymys siitä, että kaikki pitäisi nähdä ensisijaisesti ihmisinä. Kaikki ikätoverini kävelivät lukion ensimmäisenä päivänä kouluun ja pelkäsivät saavatko he kavereita. Minä tulin kouluun ja pelkäsin, etteivät opettajat ymmärrä tai hyväksy. Se mitä pelkäsin ei tapahtunut, mutta lieveilmiöitä on havaittavissa. ♦
Mitä toivoisin, että opettajat ottavat huomioon kohdatessaan näkövammaisen oppilaan?
- Älä oleta, että oppilas opettaa sinulle miten häntä tulee opettaa.
- Kysy aina. Tämä saattaa olla hieman ristiriitainen edellisen neuvon kanssa, mutta jos et ymmärrä miksi oppilas käyttää esimerkiksi kuulokkeita kysy häneltä. Se vähentää väärinkäsityksiä ja stressiä niin sinun, kuin oppilaan puolelta.
- Kuvien kuvailu, enempi aiheiden avaaminen ja suullinen selittäminen auttaa kaikkia, ei vain näkövammaisia.
