Ylpeä ja vammainen: Vammaisilla on oikeus olla olemassa

Heinäkuun 2024 pääkirjoituksessa Vammaisten Tyttöjen Sara pohtii vammaisten Pride-kuukauteen, vammaisidentiteettiin ja rakkauteen liittyviä teemoja. Mitä ajatuksia vammaisten Pride herättää, mitä meillä on opittavaa ”normaaliudesta,” minkälainen on ollut Saran sisäinen matka itsen hyväksymiseen?

Kesäkuussa oli sateenkaariyhteisön kunniaksi juhlittava Pride-kuukausi, joka huipentui Helsingissä järjestettävään Pride-kulkueeseen ja -puistojuhlaan. Pride on rakkauden juhla, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien ja näkyvyyden ylistys. Pride haluaa sanoa, että kaikilla meillä on oikeus olla olemassa sellaisena kuin olemme. Kauniit sanat eivät kuitenkaan riitä. Edelleen ihmisyyden edellä kulkevat pelot, oletukset ja normaaliuden käsite. Kuka on normaali? Mitä se oikein tarkoittaa? Heinäkuussa taas juhlimme vammaisten Pride-kuukautta eli Disability Pride Monthia. Tänä vuonna kuukauden teemana on ”We want a life like yours.” Suomeksi tämä kääntyy suurin piirtein lauseeseen: ”Haluamme sellaisen elämän kuin teilläkin on.”

Tämä teema tarkoittaa minulle tilaa toteuttaa oman näköistä elämää sellaisella tuella, jota on riittävästi ja se mahdollistaa minulle, että pystyn sanomaan: tällaista elämää minä elän. Elämääni vamma tuo lisämausteensa, mutta se ei ole kaikki minussa. Kun esittelen itseni, saatan unohtaa, että olen vammainen, mikä aiheuttaa hämmennystä siinä vaiheessa, kun muistan että minun normaalini on erilainen kuin vammattomalla.

Koska käveleminen on aina ollut minulle vaikeaa, hidasta ja kivuliasta, en ole osannut ajatella tätä faktaa toisin. Se on se, mihin olen tottunut ja jonka puitteissa voin harjoitella kävelläkseni entistä pidempää matkaa. En kuitenkaan kaipaa sitä, että vammani otettaisiin minulta pois, koska silloin menettäisin osan itsestäni enkä luultavasti olisi tällainen ihminen kuin olen. Loppujen lopuksi, fyysistä kävelymatkaa rankempi suoritus on sisäinen matka itsensä hyväksymiseen.

Olen pohtinut paljon sitä, mikä tekee minusta vammaisen. Kivut, apuvälineet, asentovirheiset jalat, sekö, etten pysty toimimaan arjessani täysin itsenäisesti? Vaiko kenties portaat ravintolan ovella, se, että asiakaspalvelija puhuu ylitseni, vaikka olen paikalla hänen edessään? Oletus, että vammaisen elämä on joko sankaritarina tai kärsimysnäytelmä? Pelko siitä, että olen näkymätön eikä minun oleteta pystyvän päättämään omista asioistani. En haluaisi taistella elämästäni vaan olla vapaa. En ole fyysisesti vapaa mutta ajatuksissani lennän.

Olen monesti ajatellut itsekseni: ”Minussa on potentiaalia muuttaa maailmaa, antakaa minun tehdä niin.” Tiedostan, että täydellinen maailman on utopiaa, mutta siitä huolimatta haaveilen maailmasta, jossa ihmiset kohtaisivat toisensa, ja näkisivät itsessään ja toisissa hyvän sydämen sen sijaan, että keskittyisimme eroavaisuuksiimme.

Ihmisten ahtaminen muotteihin ja muistuttaminen siitä, etteivät he ole oikeanlaisia, luo kylmän tyhjiön. Monimuotoinen syrjintä ja väkivallan sanat ja teot luovat pahaa. Kukaan meistä ei halua itselleen otsaan leimaa: ‘viallinen’. Haluaisin uskoa, että ihmiset pystyvät hyvään ja valitsevat sen pahaa useammin. Tuon edellisen ajatuksen kuitenkin kyseenalaistan joka kerta, kun joudun lukemaan esimerkiksi siitä, että ihmiset joutuvat kuulemaan rasistisia kommentteja tai kun kohtaan itse ableistista syrjintää.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana ymmärtänyt uusia asioita rakkaudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Olen tajunnut, että minä, vammainen nuori nainen, olen rakastettava kumppani ja parisuhteen tasavertainen osapuoli. Vaikka kehoni on vääntynyt ja kipeä, aito rakkaus sulkee syliinsä ja silittää. Se sanoo: riittää, että olet siinä. Se sanoo: rakastan sinua.

Minulla on rakastava kumppani, luotettavia, ihania ystäviä ja perheeni on minulle kuin vankka kallio. Voin luottaa heihin. Minun on turvallista myös romahtaa heidän edessään. He näkevät minut koko naisena. Minut nähdään usein vain ja ainoastaan vammaisuuden kautta ja se sattuu enemmän kuin osaankaan sanoittaa. Jos yksilön arvo ja oman elämän arvokkuus itsessään nähdään vain yhden ominaisuuden kautta, voi yksilön sisintä alkaa jäytämään. Itse usein pelkään näkymättömyyttä ja sisäistä tyhjyyden kokemusta. Kuka olen? Kamppailen omia ajatuksiani vastaan. Riitänkö minä? Kuinka moni joutuukaan tuota samaa kysymystä pohtimaan ja piilottamaan osia itsestään tai jopa kokonaan minuutensa.

Vammaisilla on oikeus olla olemassa, ja elää samanlaista elämää kuin vammattomillakin.

Sara
Vammaiset tytöt-yhteisön jäsen