Aivan tavanomainen ihonhoito

Saako vammainen tehdä päivittäin moniosaisen ihonhoitorutiinin henkiökohtaisen avustajan avustamana vai kuuluuko se tavanomaisiin elämän toimintoihin? Voimmeko me vammaisetkin tytöt ja naiset tavoitella nuorekasta ja hyvinvoivaa ihoa, pohtii Tiina Palosaari. 

Erään määritelmän mukaan henkilökohtainen apu on välttämätöntä apua niissä tavanomaisissa elämän toiminnoissa, joihin henkilö ei itse osittain tai kokonaan pysty. 

Toisinaan tuijotan ihonhoitotuotteideni valikoimaa ja mietin, täyttävätkö ne tavanomaisuuden kriteerit.

Aika usein päädyn lopputulemaan, että eivät täytä.

On puhdistusmaitoa, geelimäistä puhdistustuotetta, kasvovettä, hoitonestettä, seerumeja, kuorintalappuja, kangasmaskeja, kosteusvoidetta, retinol-voidetta ja aurinkovoidetta.

Kun käyn perheeni luona kylässä ja asettelen yhdeksi yöksi mukanani tuomat välineet lavuaarin reunalle, saan osakseni hämmästelyä. “Kuka oikeasti tarvitsee noin paljon tuotteita?” he kyselevät, mutta antavat sitten nopeasti periksi.

“Minä”, vastaan itsevarmasti ja jatkan kasvovoiteen levitystä. Sitten kukaan ei sano enää mitään, koska kaikki ovat ilmeisen tottuneita turhamaisuuteeni. Yhden yön vierailulle tosiaan tarvitsee juuri näin monta tuotetta.

Tai no, en tiedä, tarvitsisinko, mutta olen kovin kiintynyt pitkällisiin aamu- ja iltarutiineihini.

Olisi myös vähän outoa käyttää sellainen määrä tuotteita ja sanoa, ettei usko ollenkaan siihen, mitä ne lupaavat. Ilman muuta uskon. Ennemminkin ehkä ennaltaehkäisevässä merkityksessä, mutta joka tapauksessa.

Mikä olisi tavanomaisen ihmisen ihonhoitorutiini? Puhdistus ja kosteutus aamuin illoin? Toisinaan mietin, mitä sosiaalityöntekijäni sanoisi, jos näkisi, mihin käytän avustajatuntejani. Vaatisiko hän, että kaappejani madalletaan niin, että saan ihonhoitotuotteeni hyllyiltä itsenäisesti? Pitäisikö purkit asettaa löysemmälle, jotta saisin ne itse auki? Kuinka moni ajattelisi, että jaa, tällaista verorahojen tuhlausta siihen, että vammainen saa ihonsa pidettyä sileänä ja nuorekkaana?

Ja sitten joudun vastakkain ajatuksen kanssa, että luultavasti aika monikin, sillä valtaväestön ymmärrys vammaisten asioista on surkealla tolalla. Surkealla tarkoitan, että monen mielestä hengissä pysyminen riittää perusteeksi kiitollisuudelle. Tosiasiassa myös minulla vammaisena on oikeus omaan tyttömäisyyteeni ja turhamaisuuteeni silloinkin, kun ne ylittävät tavanomaisen kriteerit.

Ihonhoito ei ole välttämätöntä kenenkään hengissä pysymisen kannalta, mutta se on kivaa ja rentouttavaa.

Ja kaiken sellaisen soisi kuuluvan kenen tahansa tavanomaiseen elämään.

Tiina