Teksti: Heidi Sipilä
Suurin toiveeni kelaten keikkareissailussa on, että saisin kerrankin olla yhdenvertainen osa yhteiskuntaa eli tässä tapauksessa yleisöä. En halua erityiskohtelua, ainoastaan mahdollisuuden elää tavallista elämää. Pahinta on joutua ulossuljetuksi kokonaan pyörätuolin takia tai tahtomattaan eristetyksi johonkin vain vammaisille ihmisille tarkoitettuun tilaan. Silloin yhteiskunta muistuttaa tuntuvasti siitä, kuka ei kuulu joukkoon.
Keikat ovat parhaimmillaan loistava keino kokea yhteenkuuluvuutta täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Kun koko yleisö laulaa esimerkiksi jotain tuttua kertosäettä, olemme hetken kaikki yhtä. Keikoilla käyminen mahdollistaa myös tutustumisen uusiin ihmisiin yhtä jaettua hetkeä syvemmällä tasolla: esimerkiksi kaksi läheistä ystävääni ovat tarttuneet matkaan yhteisen suosikkiartistin ja keikkojen kautta.
Miten asetelma muuttuu, kun yksi meistä on vammainen (minä) ja muut näkyvästi vammattomia? Millaisen viestin se pelkkä pyörätuoli lähettää (mahdollisesti humaltuneille) yleisön jäsenille tai tapahtumajärjestäjille? Saanko olla keikoilla eturivieläin vai olenko ensisijaisesti aina se vammainen ja vasta sen jälkeen jotain muuta?
”Voi kun kiva kun säkin oot täällä!”
Otetaan käsittelyyn ensin ne muut yleisön jäsenet, joiden periaatteessa pitäisi olla vertaisia kanssani. Kuten moni vammainen tyttö valitettavasti tietää, tämä ei valitettavasti toimi ihan näin. Kymmeniä kertoja olen saanut vastata tuntemattomien kommentteihin siitä, miten hienoa on, kun olen lähtenyt keikalle eli elän elämääni. Voin kertoa, että tunne ei ole molemminpuolinen, varsinkin jos tähän yhdistyy vielä alentavuutta korostava päänsilitys.
Mahdollinen humala voi selittää (ei tehdä hyväksyttäväksi) tätä käytöstä, mutta valitettavasti pelkästään vammaisten ihmisten näkyvä olemassaolo kaikkialla yhteiskunnassa on vielä radikaalia. Hyvin usein tunnutaan ajattelevan, että vammainen ihminen on ok esimerkiksi sairaalassa tai kuntouttamassa itseään, mutta ei viihtymässä esimerkiksi baarissa. Nauttimalla näkyvästi elämästä kumoamme nimittäin sen sitkeän myytin, että vammaisen ihmisen elämä olisi lähtökohtaisesti jotenkin traagista. Toimivilla tukitoimilla ja ilman vammattomien ennakkoluuloja ei muuten yhtään traagista.
”Turvallisuutesi takia mene karsinaan”
Toinen sitkeä myytti on, että me vammaiset ihmiset (ja varsinkin vielä työt ja naiset) kaipaisimme jotenkin vammattomien ihmisten erityissuojelua tilanteissa, joissa voi olla pienikin riski sille, että jotain sattuu. Keikoilla olen törmännyt tähän silloin, kun on isompi keikka/festarit eli enemmän yleisöä. Nykyään yhä enemmän tiedostetaan vammaisten ihmisten olemassaolo ja meidät halutaan työntää kategorisesti erilleen muusta yleisöstä ns. invakorokkeelle turvallisuuteen vedoten. Jos ei tästä tajua olla kiitollinen, saa helposti vaikean ihmisen maineen tai voi tulla poistetuksi tapahtumasta.
Mikä tässä on siis ongelmallista? Ongelmallista ei ole näiden katsomoiden olemassaolo, ehdottomasti erilaisia esteettömyysratkaisuja tulee olla. Ongelmallista tästä tekee se, jos vammattomat ihmiset määrittelevät, mikä on vammaisille aikuisille turvallista ja mikä ei. Moni meistä on elänyt vammansa kanssa pitkään tai ainakin tuntee satunnaista järjestyksenvalvojaa paremmin omat tarpeensa. Me emme kaipaa vammattomien ihmisten erityissuojelua, vaan oikeuden valita tarjolla olevista ratkaisuista meille se oikea. Toistuvina nämä huolehtimiseen verhotut syrjintäkokemukset lisäävät nimittäin vähemmistöstressiä eli kaikenlaista huonommuuden tunnetta tai ahdistusta omasta vammaisuudesta.
Vammainen tyttö: Sinä et ole viallinen
Tässäkin asiassa on aika ottaa se tila yhteiskunnassa, mikä meille kuuluu: yksikään vammainen tyttö ei ole vaikea ja viallinen vaan vika on yhteiskunnan syrjivissä rakenteissa ja asenteissa, jotka mahdollistavat vielä esimerkiksi eristämisen ja ulossulkemisen yhteiskunnassa. Maailma yrittää kertoa meille, että emme kuulu joukkoon ja meidän tulisi piiloutua tai vähintään pysyä omissa porukoissamme.
Vastavoimana tälle aion jatkossakin mennä eturiviin, juurikin sinne kasan keskelle vammattomien ystävieni väliin. Siinä hetkessä olennaista ei ole, miten liikun vaan se, että olemme tämän illan yhdessä tässä ja minä nautin elämästäni. Vaikka se olisi muiden ihmisten mielestä kuinka radikaalia.
Kuva: Heidi Sipilä
Kirjoittaja on viettänyt jo noin kymmenen vuotta leijonanosan vapaa-ajastaan matkalle keikalle, eturivissä elämöimässä tai paluujunassa somettamassa kokemuksestaan.
Mitä haluaisit tietää kelaten keikkareissailusta?
Laita viestiä Instagramissa: @heidisipila
