Tammikuun pääkirjoitus

Jos liikumme normista poikkeavasti, esimerkiksi apuvälineitä käyttäen tai muuten huomiota herättävästi, ei ole tavatonta joutua tuntemattoman pysäyttämäksi. Usein näillä tuntemattomilla ihmisillä on kysyttävää liittyen erilaisuuteemme. Kuinka tällaiseen kyselyyn tulisi suhtautua?

Olin taannoin uimahallissa, istuin suihkutuolissa ja olin juuri aikeissa pukea päälleni, kun kuulin takaani kysyttävän: ”Kuinka tuo pystyy uimaan kun…?” En kuullut kysymyksen loppua, mutta luonnollisesti odotin sen olevan ”vammainen”. Voitte kuvitella yllätykseni olleen suuri, kun mukana ollut vanhempi henkilö totesi: ”No eihän se nyt vanha ole! Mennään edestä katsomaan niin näet kunnolla.” Hämmennyin. Lapsi oli luullut minua tuolissa istumiseni vuoksi vanhaksi, ei suinkaan vammaiseksi.

Olin hämmentynyt myös mukana olleen aikuisen reaktiosta. Olen ennemmin tottunut vanhempien hyssyttelevän lapsiaan, kuin kohtaamaan erilaisuutta avoimesti. Yleensä huikkaan vanhempien hyssyttelyn yli vastaukset sivukorvalla kuulemiini kysymyksiin.

Moni olisi varmasti minun sijassani repinyt pelihousunsa, enkä minäkään riemusta hyppinyt, kun alastoman kehoni eteen tultiin ja otettiin kontaktia vieraiden toimesta. Samaan aikaan muistin periaatteeni: Jos lapsi kysyy jotain vilpittömästi, tai jos hänet tuodaan luokseni oppimaan, hänelle vastataan.

Niinpä vastasin kysymykseen, lapsentasoisesti. Totesin käyttäväni tuolin kaltaisia apuvälineitä, sillä minulla on liikuntavamma, eivätkä jalkani toimi normaalisti. Vammani ei kuitenkaan estä minua harrastamasta liikuntaa. Annettuani lapselle tämän vastauksen kysyin, olisiko hänellä vielä jotain kysyttävää.

Miksi otin kohtaamisen vastaan, enkä sättinyt aikuista vapaa-aikani häiritsemisestä? Erilaisuus normalisoituu vain sitä kohdatessa ja siitä puhuttaessa. Vammaisuudesta on kuitenkin hankalaa puhua kuuntelematta meitä. Vastaan kysymyksiin, sillä vastauksieni myötä lapset saavat ainakin yhden todenmukaisen katsauksen vammaisuuteen. Mikäli vanhemmat vastaavat ohitseni, saattavat he pahimmassa tapauksessa siirtää omat ableistiset ajatuksensa jälkikasvulleen. Vastaan, jotta muiden ei tarvitsisi, ja koska tiedän rajani: kun en tahdo vastata, sanon sen. 

Tuntemattomien kyselyt diagnoosista tai elämästä voivat, ja ennen kaikkea saavat, herättää monenlaisia tunteita. Vamma tai sairaus saa olla arka ja/tai yksityinen asia. Kyselijät saa kehottaa ystävällisesti painumaan hittoon.

 Fakta on, että olipa suhtautumisemme mikä tahansa, emme tule välttymään uteluilta. Joskus ne saattavat satuttaa. Siksipä niiden varalle on tärkeää miettiä strategia: Keiden kysymyksiin vastaan? Millaisissa tilanteissa vastaan? Miten vastaan kieltävästi? Miten toimin kysymyksen yllättäessä?

Vaikka olemme erilaisia kuin valtaväestö, ja vaikka vammaisuuden moninaisuudesta on puhuttava aiempaa enemmän, ei kukaan meistä ole elämästään tilivelvollinen tuntemattomille. Arvokkuutesi ei vähene, vaikket ottaisi osaa tasa-arvotyöhön, etenkään, jos et tahdo tehdä sitä oman tarinasi kautta.

Pinja Eskola