Ymmärretyksi tuleminen on perustavanlaatuinen tarve, jonka täyttyminen on kuitenkin vain harvalle itsestäänselvyys. Ei riitä, että osaa viestiä ajatuksensa sellaisina kuin ne tarkoittaa. Tarvitaan turvallinen tila ja vastaanottavainen ympäristö, jossa viesti halutaan ymmärtää. Minä koin ensimmäistä kertaa ymmärrystä 20-vuotiaana, kun osallistuin Vammaisten Tyttöjen ja Kalevalan järjestämälle Minä olen taidetta -viikonloppuleirille, jonka teemana oli voimaannuttava valokuvaus. 

Voimaannuttavan valokuvauksen tavoite oli, että valokuvien kautta sai mahdollisuuden tulla nähdyksi sellaisena, kuin itse tarkoittaa. Ymmärretyksi tuleminen oli kuvausten keskiössä, sillä meillä leiriläisillä oli itsellämme valta päättää, miten meitä katsotaan eli miten meidät ymmärretään. Ajatus itse määritellystä näkyvyydestä kosketti minua heti, koska olen koko elämäni taistellut saadakseni tilaa maailmassa, joka suosii vahvoja, itsevarmoja ja määrätietoisia ihmisiä. Silloinkin, kun tilaa saa, on epävarmaa, voiko sitä käyttää pelkäämättä kyseenalaistavia ja vieroksuvia katseita.

Vammaisten Tyttöjen leirillä pyrittiin aidosti luomaan turvallisempi tila, jossa on mahdollisuus näkyä juuri omana itsenään. Pyrkimys onnistui, kiitos osaavien ohjaajien, jotka olivat itse osa vammaisten tyttöjen joukkoa. Käytännön järjestelyissä turvallisemman tilan periaatteita pyrittiin toteuttamaan parhaalla mahdollisella tavalla. Esteettömyys, avoimuus, yhteisöllisyys ja keskinäinen kunnioitus olivat arvoja, joihin suhtauduttiin vakavasti. Niistä ei lipsuttu tehokkuuden tai helppouden varjolla, vaan ne olivat perusvaatimuksia. 

Olen tottunut siihen, että lähes aina turvallisemman tilan periaatteet kuitataan lausahduksella “Meidän työpaikallamme/koulussamme/tapahtumassamme ei syrjitä ketään, vaan kaikki ovat tervetulleita mukaan!” Sitten käykin ilmi, että tyhjistä lupauksista huolimatta tilaan ei pääse pyörätuolilla, kahvipöydässä vitsaillaan milloin minkäkin vähemmistön kustannuksella ja kukaan ei tunnu tietävän, miten käytännössä luodaan turvallisempi tila. Jos joku uskaltautuu tuomaan esiin epäkohtia, vastauksena on loukkaantuneita katseita ja puolustelua siitä, kuinka mitään ongelmaa ei tietenkään voi olla, kun kerran tila on julistettu turvalliseksi. Useimmiten turvallisen tilan periaatteet siis näkyvät vain puolivillaisena statussymbolina, jolla pyritään eroon vastuusta.

Vammaisten tyttöjen leiri osoitti meiltä meille -periaatteen voiman ja tärkeyden. Minulle kävi hyvin nopeasti selväksi, että leirin järjestelyssä ja suunnittelussa oli mukana vammaisia. Leirin saavutettavuuteen panostettiin ja esteettömyyteen suhtauduttiin positiivisella otteella. Saavutettavuus ja tasavertaisuus olivat standardeja. Erityisjärjestelyt hoidettiin neutraalisti ja kunnioittaen. Oli virkistävää, että leirillä nähtiin vaivaa sen eteen, että mahdollisimman moni voisi osallistua toimintaan, mutta vaivannäöllä ei haettu sankarinviittaa tai vuolaita kiitoksia. Kukaan ei huokaillut tai keksinyt tyhjänpäiväisiä tekosyitä, kun joku leiriläistä kaipasi tukea, lepoa tai parannuksia tilan saavutettavuuteen. Toiveita ja kritiikkiä sai tarvittaessa esittää vapaasti ja turvallisin mielin. Ensimmäistä kertaa koin ryhmätilanteessa, että minulla on oikeus ottaa tilaa, priorisoida hyvinvointiani ja pyytää apua ilman paheksuntaa. Kokemukseni pelkästään vammattomien ihmisten järjestämistä tapahtumista ovat hyvin erilaisia: jos tilanteisiin ylipäätään voi osallistua vammaisena, joutuu usein selittelemään tai pahoittelemaan omia tarpeitaan. Kun joukossa on muita vammaisia, ei omaa toimintaansa tarvitse jatkuvasti selitellä. Usein vammaiset osaavat vammattomia paremmin olla kyseenalaistamatta ja kauhistelematta toistensa toimintaa tai ominaisuuksia riippumatta siitä, voivatko itse samaistua toisen vammaisen tilanteeseen. 

Vammaisten itsensä järjestämä, juuri vammaisia ajatellen suunniteltu toiminta on tärkeää myös siksi, että järjestäjien ja osallistujien välillä on tasavertaista kunnioitusta. Valitettavan moni vammainen kohtaa vammattomia, jotka suhtautuvat meihin säälien tai hakevat itselleen pelastajan roolia silloinkin, kun heidän apuaan ei tarvita. Toisaalta vammainen ihminen saattaa kyllästymiseen asti kuulla vammattomilta niin sanottuja kehuja siitä, kuinka inspiroiva ja vahva on, kun jaksaa elämää vammaisena. Harva jaksaa kuunnella ylistystä tavallisen arjen elämisestä tai omaksua sankarin roolia ominaisuudesta, johon ei itse voi vaikuttaa.

Kun kokoonnutaan vammaisten porukalla, vammaisuus on normi, neutraalia ja tavallista. Vammaisuutta ei pidetä määrittävänä tekijänä tai yksilön keskeisimpänä ominaisuutena, eikä toisten toiminnallisiin rajoitteisiin tai apuvälineisiin puututa. Leirillä sain ihan vaan olla. En joutunut kipuilemaan sen kanssa, uuvuttaisinko itseni piilottamalla vammaisuuttani vai altistaisinko itseni tunkeileville kysymyksille ja ajattelemattomille kommenteille. Kun pelkkää olemassaoloaan ei joudu ylianalysoimaan, saa sosiaalisista tilanteista irti paljon enemmän. Sain nauraa, kokea yhteisöllisyyttä ja käydä kiinnostavia keskusteluja huippuseurassa. Tunsin itseni ymmärretyksi ja hyväksytyksi, ihan vain minuksi. 

Lilja Heikkilä