fbpx

Vammaiset tytöt x Kalevala Koru Taideleiri Helsingissä 10.3.-13.3.2023

Kulttuuri

Kalevalan etkot + Crip Ciné -tapahtuma vammaisille tytöille

Teksti: Greta Granö

Vammaiset tytöt x Kalevala Koru Taideleiri Helsingissä 10.3.-13.3.2023

Perjantai.

”Leiri alkaa klo 17.00 meille varatussa kokoustilassa”

Ajan sähköpyörätuolillani valoisaan huoneeseen Scandic Park hotellin yhdeksännessä kerroksessa. Kynnyksen yli on asetettu ramppi pyörätuolille, mikä ilahduttaa. Kun pääsen sisään, muistan, että en olekaan ainut tilassa oleva pyörätuolin tai edes ainut sähköpyörätuolin käyttäjä. Pöydän ääressä istuu joukko erilaisia ihmisiä erilaisine apuvälineineen. En myöskään ole ainoa, jolla on henkilökohtainen avustaja mukana. Miten ihanaa.

Innostuneet ohjaajat Mira ja Anni aloittavat leirin käymällä läpi leirin konseptia ja turvallisemman tilan periaatteita. Taideleirin teemana on voimaannuttava valokuvaus, jota tulee esittelemään Katri Suhonen. Hän kertoo voimaannuttavan valokuvauksen perusteista ja kehittäjästä Miina Savolaisesta. Saamme myös käytännön ohjeita kuvien ottoa varten. Ensimmäiseksi tehtäväksi tulee pohtia, millaisena haluaa tulla nähdyksi. Alan pohtimaan, miten minut nähdään maailmassa. Mieleeni tulee lausahdukset ”ne vammaiset on aina niin iloisia!” sekä ”oot niin inspiroiva ja positiivinen!”. Sitä en jaksaisi juuri nyt olla, en ollenkaan. Saan idean tehdä kuvasarjan surusta.

Illallisella tutustumme muiden leiriläisten kanssa lisää toisiimme ja keskustelemme tehtävänannosta. Toteamme yhdessä, että on jokaiselle todella henkilökohtaista, mikä juuri häntä voimaannuttaa. Usein vammaisena voi kokea painetta näyttäytyä reippaana, ja toisia ihmisiä voimaannuttavana. Sitä ainakin itse joudun välillä kohtaamaan. Nyt keskitymme siihen, mikä voimaannuttaa juuri meitä. Oma tyyli, ystävän rooli, negatiivisten tunteiden ja haavoittuvaisuuden näyttäminen.

Ilta-hengailuun en jaksa sinä iltana osallistua. Se ei ole kenellekään ongelma, leiriohjelman tauotuksen lisäksi ohjaajat ovat alusta asti painottaneet, että omia taukoja saa pitää aina kun tarvitsee. Käyn nukkumaan jännittäen seuraavana päivänä tiedossa olevaa kuvattavana olemista.

Lauantai.

Kuvauspäivä! Ryhdyn aamupalan jälkeen heti meikkaamaan, puuterisiveltimen pehmeä kärki poskella rauhoittaa. Jakaudumme ryhmiin ja puhumme lisää kuvaamiseen liittyvistä asioista. Pohdimme mm. seuraavia kysymyksiä: Kuinka muut yleensä näkevät minut? Mikä siinä on ongelmallista? Mitä sellaista muut eivät tiedä minusta, mitä toivoisin heidän tietävän? Miksi on tärkeää, että minä saan päättää, kuinka minut nähdään? Näiden kysymyksien pohjalta alamme kirjoittaa. Teen pienen runon, ja jään pohtimaan mitä tunteita, ajatuksia ja kokemuksia haluan juuri nyt ilmaista kuvin ja sanoin.

Lounaan jälkeen on ohjelmassa vielä onneksi lepoa ennen kuvauksia. Hotellihuoneen ikkunasta valuu huoneeseen kaunis valo, ja päätämme avustajani kanssa hyödyntää sitä ensimmäisissä kuvissani. Poseeraan sängyllä surullinen ilme ja meikkikyyneleet kasvoillani.

Tapaamme kokoustilassa puoli kolmelta ryhmäni kanssa ja lähdemme hotellin alakertaan etsimään sopivaa kuvauspaikkaa. Hotellin suurista ikkunoista tulee paljon valoa aulatilaan, jossa otamme Jenniinan kanssa kuvia Sarasta, joka haluaa kuvissaan tuoda esiin rakkauttaan vintage-muotiin ja korkokenkiin. Jokaisesta henkilöstä on metodin mukaan hyvä ottaa vähintään 60 kuvaa, joten kuvaamme aulassa jonkin aikaa. Päätämme lähteä myös ulos kuvaamaan, sillä Jenniinan toiveena oli saada hänen kuviinsa puita. Ulkona sataa lunta vaakasuoraan ja pitelemme takinkauluksistamme kiinni hyisen tuulen keskellä. Kuvausten jälkeen liikumme apuvälineidemme kanssa hitaasti lumipyryssä kohti hotellin pääovia, ja avustajani ottaa meistä kuvan, mihin Jenniina tokaisee ”Tässä me inspiroivat sankarivammaiset nyt taistelemme lumipyryä vastaan”. Naurattaa. Lisään: ”Jep, ja tän maailman esteellisyyttä ja ableismia vastaan”. Muisto tekee kuvasta minulle tärkeän.

Käyn lepotauon jälkeen kameran kuvia läpi ja lähetän ne ryhmäläisilleni. Alan karsimaan myös omia kuviani, joita kertyi päivän aikana 73. Siinä kuluu pari tuntia. Karsiminen on vaikeaa, koska hyviä kuvia on niin paljon, mistä tunnen tosi suurta helpotusta. Olen ollut sekä kameran edessä että takana koko päivän, ja saanut luotua yhdessä toisten kanssa kauniita kuvia sekä toisista, että itsestäni. Se tuntuu tärkeältä.

Printtaamme valittuja kuvia kokoustilassa paperille, jonka jälkeen liimaamme ja koristelemme niitä leirivihkoihin. Kauniit koristepaperit ja tarrat tekee kuvista jotenkin kepeämpiä.

Illallisen jälkeen kokoonnumme vielä kokoustilaan viettämään aikaa yhdessä. Pesen meikit, hoidan kasvojen ihoa. Makaan kallistuvassa sähköpyörätuolissa kuunnellen puheensorinaa samalla kun avustajani lakkaa mun kynsiä taivaansinisiksi. On hyvä olla yhdessä ilman sen kummempaa ohjelmaa. Nukahdan sinä iltana nopeasti.

Sunnuntai.

Aamu alkaa kahvilla ja Scandicin hotelliaamupalalla. Voimaannuttavan valokuvan toisessa työpajassa jatketaan sitä mihin jäätiin vihkojen kanssa, sekä karsitaan kuvia vielä muutamalla. Jäljelle jääneet kolme kuvaa tulostetaan valokuvapaperille A4-kokoisina. Niistä tulee niin isoja ja hienoja! Kiinnitämme kuvat kokoustilan seinille, käymme syömässä ja aloitamme viimeisen työpajan, kuvien esittelyn.

Jokainen saa oman ajan ja tilan kertoa valokuvistaan. Kuuntelemme hiljaa toistemme tarinoita, jotka saa mut liikuttumaan kyyneliin. Uusi ystäväni Katariina pitää minua kädestä, kun itken hänen kauniille tekstilleen. Herkistyn, koska pidetyt puheet ovat niin aitoja. Se, mitä kaikkia erilaisia haasteita olemme kohdanneet tässä maailmassa vammaisuuteen liittyen surettaa ja yhdistää. En voi tietää tarkalleen, miltä nämä kokemukset muista ovat tuntuneet, mutta se maailma mitä heidän puheensa raottavat, tuntuu hyvin tutulta.

Esittelen omat kuvani kertomalla surusta ja sen ilmaisemisen tarkoituksesta itselleni. Kun näytän suruni, annan samalla itselleni luvan olla pieni. Lupa olla pieni tarkoittaa minulle mm. sitä, että saan olla olemassa vammaisessa kroonisesti sairaassa kehossani olematta reipas, sitkeä, itsevarma ja vaikeat tilanteet hyväksyvä. Minun ei tarvitse olla stereotyyppisen kiitollinen pienistä asioista elämässäni, sen enempää kuin kenenkään muunkaan. Lupa olla pieni tarkoittaa myös, että saan särkyä ja näkyä sellaisena. Se on pelottavaa, koska maailma ympärilläni saa mut häpeämään sitä. Mutta myös voimaannuttavaa, koska maailma ympärilläni saa mut häpeämään sitä, ja näytän sen silti. Olen ja saan olla olemassa suruni kanssa.

Leiri loppuu hyvästeihin, kyyneleihin, yhteisiin aplodeihin ja väsyneisiin hymyihin. Tunnen kiitollisuutta siitä, että sain tulla tähän tilaan täysin omana itsenäni, oman toimintakykyni ja jaksamiseni kanssa. Tunnen kiitollisuutta siitä, että saan kuulua näin kauniiseen yhteisöön. Ja ennen kaikkea tunnen kiitollisuutta siitä, että olen saanut tutustua uusiin ihmisiin, joille ei tarvitse selittää, millaista on olla vammainen tyttö.  


Vammaiset tytöt noudattavat tapahtumissaan turvallisemman tilan periaatteita, joista voit lukea lisää täältä.
Voit lukea leirillä olleen Liljan maaliskuun 2023 pääkirjoituksen leiriltä täältä.