fbpx

Kelaten keikkareissulle osa 2: Seikkailuja Seinäjoella ja Turussa

08 / 09 / 22 | Kulttuuri

Teksti: Heidi Sipilä

Kelaten keikkareissailussa huomaa nopeasti, että esteettömyyden taso vaihtelee eri puolilla Suomea. Kun tilanteeseen pystyy suhtautumaan jotenkin huumorilla, saa apua yllättäviltäkin tahoilta ja pystyy säilyttämään kaikissa tilanteissa oman toimijuutensa, maailma muuttuu lopulta esteettömämmäksi yksi keikkapaikka kerrallaan.

Edellisessä Kelaten keikkareissulle -sarjan osassa käsittelin sitä, miten valmistautua keikkareissuun erityisesti vammaisuuden näkökulmasta. Niin kivaa kun keikkailu harrastuksena onkin, valmistautuminen vaatii työtä: selvitä, suunnittele ja tarkista, että kaikki menisi lopulta hyvin. Onko keikkareissailusta selviäminen siis vain yksi velvollisuus lisää elämän to-do-listalle.

Viimeisenä vinkkinä (ennen bonusta) piti vielä hyväksyä, että maailma ei ole valmis ja tässä osassa puhutaan siitä. Miten hyväksyä huumorilla se, mitä ei voi siinä hetkessä muuttaa? Jaan kaksi kokemusta kahdesta eri kaupungista, Turusta ja Seinäjoelta. Nämä kaksi lokaatiota ovat jostain syystä tarjonneet ylivoimaisesti eniten ainakin mieleenpainuvia (hyvässä tai pahassa) hetkiä.

On tietenkin suunnaton etuoikeus voida hyväksyä esimerkiksi tietyt ympäristön esteettömyyspuutteet ja suhtautua niihin huumorilla. Kuljen itse pääosin manuaalituolilla ja olen tehnyt sen valinnan, että tuoliani saa kantaa (kunhan on riittävästi kantajia, että se on kaikille turvallisempaa), jotta pääsen esimerkiksi sisälle. Huomioni on silloin lopputuloksessa: pääsenkö osallistumaan yhdenvertaisesti siihen, minne olin menossa eli yleensä lempiartistini keikalle eturiviin.

Ymmärrän hyvin, että jos käyttää liikkumiseen sähköpyörätuolia, tätä valintaa tuolin kantamisesta ei voi itse tehdä. Siirtykää te suoraan kohtaan Seinäjoki, Turku ei tarjoa teille tällä kertaa ehkä kovin hyvää fiilistä. Onneksi on olemassa myös aidosti toimivia ja esteettömiä paikkoja, jotka eivät erottele ihmisiä liikkumisvälineen tai yllytyshulluuden perusteella. Tilanteen ollessa kuitenkin tämä, lähdetään ensin sinne Turkuun.

Kolme kuvaa eri keikoilta eturivistä

Kuva: Heidin kotialbumi

Turku: Kierreportaat – korkeintaan hidaste!

Ensin todetaan ikävät faktat: Turussa olen kokenut selvästi eniten hankaluuksia siksi, että liikun pyörätuolilla. Turku herättää usein jo etukäteen ”ei taas tätä” -fiiliksiä, mutta silti sinne on päästävä. Mukulakivet ja liikkeiden ja ravintoloiden kiviportaat ovat kamalia. Nyt kun edes satamaan ei pääse Helsingistä esteettömästi (ilman vaihtoja), olosuhteet ovat aika vaikeat.

Turun keikkapaikoista Logomo on periaatteessa esteetön, mutta pyörätuolipaikat sijaitsevat usein piippuhyllyllä – ei jatkoon. Tästä ”lempiaiheestani” muuten  lisää seuraavassa erityisesti yhdenvertaisuutta ja osallisuutta käsittelevässä osassa. Nyt kuitenkin Gongin (nyk. Utopia) kierreportaisiin uhmaamaan painovoimaa!

Joitain vuosia sitten nimittäin löysin itseni tilanteesta, missä itse illan artisti (Maija Vilkkumaa on muutenkin yksi suurimpia syitä siihen, etten katkeroidu tai lamaannu epäoikeudenmukaisuuksien edessä, vaikka välillä olisi ihan aihetta) osallistui ”esteettömyystalkoisiin”, kun yleensä tässä paikassa pyörätuolilla liikkuvia avustivat järjestyksenvalvojat. Ystäväni kanssa meillä oli kuitenkin mahdollisuus päästä seuraamaan soundcheckiä eikä kantamistarve poistuisi kuitenkaan muutaman tunnin päästä,  niin Heidin kantoi paikalle lopulta artisti, bussikuski ja paitamyyjä. Ei se ihanteellinen tilanne tietenkään, mutta pääsinpäs paikalle. Siinä hetkessä tunsin näyttäväni henkistä keskisormea esteelliselle yhteiskunnalle, ns. oman keikkajengini tuella. Äärimmäisen terapeuttista, kiitos vielä asianosaisille! 

Sen sijaan Utopia: Nyt on vuosi 2022, voisiko tälle vihdoin tehdä jotain? Vammattoman enemmistön mielipide vaikuttaa usein paljon siihen, millaista kohtelua pidetään hyväksyttävänä, siksi tarvitsemme itsenäisyydestä huolimatta välillä apua ja tukea.

Maija Vilkkumaa ja Heidi Sipilä

Kuva: Heidin kotialbumi

Samana päivänä Seinäjoelle – kyllä onnistuu!

Toinen hauska tarina sijoittuu Seinäjoelle. Seinäjoelta olen testannut kaksi keikkapaikkaa: hotelli Sorsanpesä ja Rytmikorjaamo. Sorsanpesästä ei ole jäänyt erityisiä muistikuvia (vaikka nollalinjalla keikoilla olenkin) eli kaikki on varmaan mennyt aika hyvin. Rytmikorjaamostakaan ei sinänsä ole pahaa sanaa, eturiviin ongelmitta ilman extreme-suorituksia.

Seinäjoella haastaa vammaisuuden näkökulmasta sen sijaan sijainti: esteetön vaihtoehto paluumatkalle on nimittäin aamuneljän yöjuna makuuhytissä, joista esteettömiä taitaa olla ”peräti” kaksi. Vaaditaan joko taas sitä suunnittelua tai hyvää tuuria sekä tietenkin jonkin verran rahaa: makuuhytistä voi joutua pulittamaan sen hotellihuoneen verran. Jos ette siis halua marraskuussa viettää yötä ABC:lla (been there, done that), varatkaa se hotelli ja antakaa VR:lle palautetta esteettömistä matkustusmahdollisuuksista.

Hyvällä tuurilla Seinäjoelle on kuitenkin mahdollista tehdä spontaani lähtö, kun aivan kaikki tähdet: on kohdallaan: Iltapäivällä Helsingissä italialaisessa ravintolassa syömässä, siitä junaan ja taksilla Rytmikorjaamon eturiviin juuri ajoissa. Hankkikaa ystäviä, jotka saavat samanlaisia kuningasideoita tällä varoitusajalla, vammaisuus tuntuu muuten sen jälkeen hetken vähemmän rajoittavalta asialta.

Kolme kuvaa Heidin keikoilta

Kuva: Heidin kotialbumi

Vähemmälläkin pärjää

Vaikka tämän sarjan ensimmäisessä osassa annoin ihan toimivan listan keikkareissulle valmistautumiseen: kun hetki on oikea, repikää se. Jos tuntuu siltä, että haluaa itse ottaa hallittuja riskejä, antakaa mennä. Vammaisia ihmisiä halutaan usein turhaan suojella maailman vaaroilta ja on tervettä kapinahenkeä kieltäytyä menemästä siihen rooliin.

Jokainen aikuinen tai vähän nuorempikin ihminen on itse oman tilanteensa paras asiantuntija ja tieto karttuu lopulta vain kokemusten myötä. Jos nyt palataan siihen hyväksymiseen, usein vähemmälläkin esteettömyydellä pärjää. Seuraava homma on saada lähipiiri ja muu yhteiskunta ymmärtämään ja hyväksymään, että riskeistä ei mene sen enempää rikki vammaisena kuin vammattomanakaan. Sanon tämän nyt ihmisenä, joka hiljattain meni päiväkirurgisen operaation (nukutus) jälkeen samana iltana keikalle, tietenkin eturiviin. Hengissä vielä eikä edes heikottanut! Tästä yhdenvertaisuuden ja osallisuuden tunteesta (ja valitettavasti tietyissä tilanteissa sen puutteesta) lisää seuraavassa osassa.

Kasvokuva Heidi Sipilä

Kuva: Heidi Sipilä

Kirjoittaja on viettänyt jo noin kymmenen vuotta leijonanosan vapaa-ajastaan matkalle keikalle, eturivissä elämöimässä tai paluujunassa somettamassa kokemuksestaan. Lisää kelaten keikkareissailusta Instagramissa @heidisipila